beduiinilauluja

väärät ihmiset on täällä. (onkohan niitä oikeita ollenkaan.) mä oon ollut tulossa kipeäksi viimeiset kaksi viikkoa, mutta onneksi mulla ei ole aikaa sellaiseen. vitamiinejavitamiinejaköhköh. ei se nyt oikeasti auta. mutta kahvi auttaa. ja tupakka. noiden kattojen takaa pilkistäisivät viimeiset auringonsäteet, mutta mä ennakoin kaiken ja verhot on jo kiinni. voisin kiivetä sinne ylös taas. mutta nyt yksin mä oon väärää seuraa itselleni.

pitää paistaa viimeiset pekonit ennenkuin hipit itkee verta ja nylkee mut kun mä nukun tai protestipaskoo mun mokkasiineihin. ehkä mä tän jälkeen voin hetken puputtaa salaattia. en mä oikeasti tarvitsis lihaa. mut tänään pekoni pelastaa.

outoja fiiliksiä. hämäriä. hämmentäviä.
miten ne löysivät mut taas.

2 pm

seikkaillaan ullakolla ja kiivetään katolle, korkealle. talon nurkalta näkee yli koko keskustan. ja uimahallin kellarissa odottaa varmasti helvetti. (lukitsemattomia salakäytäviä) perjantaiyön valot pimeydessä ja se häly, me ollaan osana sitä, muttei ihan kuitenkaan. katsellaan kaikkia mutta kukaan ei meitä, tai siltä se tuntui. mä istun nurkalla jalat ristissä ja sä siinä takana rutistaen lujaa. siinä oli hyvä.

"mitä sä mietit?"

"hmm.. sitä, että voisin istua tässä ikuisesti ..ellei mulla ois näin jäätävä kusihätä"

"kun me lähetään ni mä lupaan, että mä tapan sut jos sä putoot."

ikuisuutta ei ole

mistä me tullaan

missä me mennään,

 ja kauanko tää jatkuu

älä pelkää

millä mä saan sen unohtamaan muun. tuntuu liian pahalta eikä sille voi mitään. mä en voi sille mitään, eikä se voi itselleen. ainakaan nyt, ainakaan vielä. sattuu niin paljon katsoa kun toinen kärsii. enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. miten olla tai reagoida. tavallaan kun tiedän läsnäoloni satuttavani sitä lisää. se tuntui hetken siltä kun mun kosketus ois polttanut ja katse tappanut. sillä ilman mua se ei olisi tässä tilanteessa, taas. se on yksi rohkeimmista ketä mä tunnen, yksi vahvimmista ja sinne se katosi. oman päänsä sisään. syvälle. ehkä mä tavoitan sen katseen taas ensiviikolla. ja mun huominen on sun, pyytämättäkin.

aijaiaji vittu että täällä on sotkusta
mut netti toimii taas = viidakon tähtöset maraton

sillä on oikeus epäröidä

pitäisi osata pitää oma suunsa kiinni kun toinen puhuu, rauhoittua ja olla pelästyttelemästä sitä uppoamalla omiin ajatuksiin. tai itkemällä. ha ha ha. mutta se ei oo oikein sitä kohtaan. etenkään sillon kun en enää ihan tiedä mitkä reaktiot ovat oikeita ja mitkä pusut pakotettuja vaan etten panikoisi. se ei oo oikein, ei sille eikä mulle. enhän mä panikoi. vastahan mä opin tän: älä mieti liikoja - luota - päivä kerrallaan - kyllä tää tästä - yhdessä.