ajattelin laittaa jouluvalot vaatekaappiin

ja mennä piiloon sinne

musta tuntuu, että oon tehnyt joskus pienenä niin

mutta en kehtaa nyt

peitto kiertyy tiukemmin ympärille

eristeeksi

ja mä painan pään vasten ikkunaa

vesilammikoiden heijastukset vääristyy tuulesta

ihan kun en olisi enää täällä

kunpa mä en olisi enää täällä

mä en oo vieläkään oppinut
rakastamaan itseäni
niinkun mä rakastan sua

miks se on niin saatanan vaikeeta

diskopallon sirpaleita lattialla
mattojen kudoksissa
ja jalkapohjassa

ei haittaa vaikka

sun viileä hengitys hiipii pitkin mun selkää tasaisin välein ja se värisyttää. sun lämmin kyynerpää painaa lapaan vähän ikävästi enkä tiedä käpertyäkkö kiinni ja silitellä vai antaakko sun nukkua rauhassa. mun hengitys kuulostaa huuhkajalaumalta ja hiukset kasvoi niin paljon, että niskaan kutittaa lakkaamatta.

oon varmaan allerginen omalle seuralleni

mua nuhattaa pahiten sillon, kun mä oon yksin kotona. hö.

mä voisin maata sängyssä, peiton alla, ikuisesti. ihan helposti. kaikki päivät maailman loppuun saakka. tai ainakin kevääseen asti.

aikakone

sunnuntaiaamuna kello kolme. kun aurinko paistaa, täällä on ihan saatanan kaunista. niin, että pysähtyy vain istumaan ja hymy nousee sydämestä korviin ja silmiin, ja kahvit jäähtyy ihan huomaamatta. hetken tuntuu niin hyvältä ja täydelliseltä, ettei tiedä miten päin olisi. yritin tallentaa ne valot ja varjot ja koko kauneuden, mutta kamerassa ei ollutkaan filmiä. ehkä se oli vain merkkinä siitä, että kuules,  ei tälläkertaa. nyt sun täytyy vaan istua siinä, hengittää syvään ja ihailla. just nyt mulla on ihan helvetin hyvä olla tässä. kauniissa hiljasuudessa. yksin.

ja tässä on toinen paikka, joka on maailman kaunein.