mä siristelen silmiäni auringossa ja se pitelee mun kädestä kun me kävellään. "mikä sun henkinen olotila on tällä hetkellä?" mitäh. ihan hyvä kai. "mulla on sulle kerrottavaa." okei. "mä pelkään, että sä otat tän vakavammin kun mitä sun pitäis." ai minkä. "kestätkö sä?" riippuu mistä on kyse. onks tää jotain vakavaa. "..no, kestätkö sä." en. se ei vitsaile. mä sanon mennään kotiin. hengitys kiihtyy samaa vauhtia kun askeleet. ja se möläyttää sen silti heti. mä en enää näe, kuule enkä tunne mitään. kaikki on vaan yhtä vitun sohjoa. alkaa oksettaa ja mun vatsaan muodostuu musta-aukko. ne sanat vaan kaikuu mun päässä yhä uudelleen ja uudelleen. uudelleen ja uudelleen. joka tavulla se lyö mua turpaan. hakkaa maanrakoon enkä mä voi puolustautua mitenkään. pyörrynköhän mä kohta."...niin ja no sitten se pussas mua. ja sillä hetkellä se tuntu hyvältä idealta. se ei ihan oikeesti tarkottanu mitään."
mikään ei tunnu miltään ja kaikki tuntuu ihan saatanan pahalta. mä en tunnu miltään. sä tunnut pahalta.
