mä oon se joka pitää kotona polvisukkia, muttei koskaan housuja. eikä edes hametta. munlaiset kihartaa hiuksensa ja laittaa sen jälkeen heti pipon päähän.

elokuvissa

päähenkilö on ollu saamassa kaiken hyvän, sitten yhtäkkiä, paljastuikin vähän muunneltu totuus jota on salattu elokuvan ensihetkistä lähtien. prinsessa ei saakkaan prinssiä. päähenkilö nolataan ja kaikki meni pilalle. nyt taas, nyt on se kohta, kun päähenkilö kääntää kelkkansa, tunnustaa virheensä ja laatii suunnitelman ja katsoja tietää, että kaikki on kääntymässä lopulta hyvin. virheistä on opittu, hyviä asioita tehty, annettu anteeksi ja ehkä jossain kadun nurkassa jopa nyyhkitään. se viimenen syvä keskustelu, rauhallinen musiikki. ja se suudelma. sitten ruutu pimenee lopun merkiksi ja lopputekstien taustalla alkaa pyörimään joku kaksituhattaluvun alun unohdettu r 'n b biisi. miks mä voin pahoin.

kylmä

ennen mä olin vahva. miks sä teit musta niin saatanan heikon, että sattuu?

toissayönä mä kuolin kahdesti. siitä kaksi yötä taakseppäin mä sain polvet verille, sääret mustelmille, asfatlttia poskipäähän ja leukaan, kämmenet haavoille sekä kyynerpäät kolhuille. viimeyöt mä näin painajaisia, potkin ja putoilin melkein sängystä. tänäyönä mä juon kahvia.