olisit nyt kävellyt kanssani kotiin. pikkukiviä vältellen, paljain varpain sateessa. matkalla oltaisiin kyllä hieman enemmänkin tanssahdeltu ja hypähdelty lammikoissa. sulkiessa silmät muuttuivat vesilätäköt valtameriksi ja toisinpäin. tosin tänään niihin ei hukuttukkaan, ei vaikka ensin niin luulin. ja voi sitä iloa, kun vakuutin virnistäen olevani peppi (lotta sikuriina rullakartiina kissanminttu efraimintytär) pitkätossun lapsenlapsenlapsi.

24.7.2010

seuraneidistä

iltahämärässä seuraneiti käveli paljain varpain, tuhkapilvien saattelemana aina kotikadulle asti. pikkukivet pistelivät kipeästi jalkapohjia, kun puhuttiin elämän kauneudesta. nyt pimeys kietoutuu seuraneidin ympärille, kolea yöilma yltää pian selkäytimeen. olisi aika ottaa viimeinkin se askel ja hypätä tuntemattomaan, astua alas maailman laidalta. tämän tiedostaen seuraneiti istuu paikallaan pimeydessä maalaten kynsiään taas  haaleilla, mitäänsanomattomilla sävyillä. mihin katosivat ne kirkkaat, tämä ei ollut kysymys. enemmän kuin mitään muuta se tahtoisi huutaa, mutta ei seuraneiti uskalla noudattaa tahtoaan. mikä sen tahto loppujenlopuksi edes on. seuraneiti, se syö vesimeloneistakin siemenet, sillä se syljeskelee vain polttaessaan tupakkaa. sen nimi on seuraneiti, vaikka yksinhän se aina on, sillä ei se tahdo ketään. ristiriidan huomatessaan se sulkee silmänsä ja vaipuu takaisin ajatuksiinsa, sen pään sisäiseen pumpulimaailmaan.

siinä lukee kyllä helsingissä ja minä kerta toisensa jälkeenkin luen hengissä, hengissä, hengissä. miten missään muualla. syksylläkään. vaikka mulla olisikin kirkkaanpunaiset ovet ja apelsiiniseinät ja leveällä ikkunalaudalla mosaiikkikuvioita. hellassa vain kaksi levyä, mutta vessassa shakkilautalattia. huomenna laulan tuutulauluja kahdensadaneuron edestä yhdessä ison pahan sedän kanssa ja se vähän mietityttää sillä en ole kovin hyvä. öisinkin surunsiruja silmissä. ja ellen minä helsingissä enkä hengissä niin miten koskaan appelsiiniseinienkään sisällä.

"ihmiskallon murskaamiseen tarvitaan yli 200kg:n voima, 

mutta ihmismieli on paljon hauraampi."

kohta minut sysätään sinne minne kaikki teidätkin. sinne missä kaikki on vain valkoista ja mustaa eikä oikeaa unta näy koskaan. on sanottu, ettei edes päiväunia, ei edes öisin. sen kylän mukulakivikadut ovat tehty isoista napeista ja pikkunapeista ja niistä keskikokoisista. jos sen kaupungin taivaankannella tanssiva kuu olisi juustoa, muuttaisin mielelläni sinne viidentoista viinipullon kera viikoksi asumaan. mutta ei se niin taida olla, ja minähän leikisti vihaan mozzarellaa ja cheddaria ja kaikenlaista fetaa hyi. mutta siellä sälekaihtimien raoista sedät tuijottavat tuimasti ja tätien silmät ovat myötätuntoa täynnä, vaikkei kukaan tiedä. "mitä sä muka pelkäät, että paljastuu. näin sä et tuu pärjäämään." enkä minä osaa päättää kumpaa haluan enemmän, pois täältä vai pois täältä.

minne paeta kun koneet ulvovat korvissa ja unelmien(i) tulevaisuus on valmiina. minä tiedän, että se on siinä, aivan edessäni, mutta miksen tunne enkä näe sitä. pakkaisin itse itseni kuuden pahviseinän sisään ja lähettäisin kauas pois, elleivät ne kaikki laatikot olisi jo täysiä. taivas kattona pelottaa koska kesäisin ei siellä näy tähtiä.

minä en tahdo nukahtaa, sillä en tahdo herätä. en huomiseen, en siihen painajaiseen, jota on odotettu tasan vuosi.  jos nukahdankin, herättäkää vasta keskiviikkona. tai antakaa nukkua ikuisesti.