viisaat sanat

"but how we survive is what makes us who we are"

väärät hiukset kutittavat selkää

minne se kaunis olo katosi

jouluvaloja, kynttilöitä

ja colt poltti peukalonpään

onni oli käymässä tiistaina
sitten se lähti taas karkumatkalle
tai ehkä luoksesi
nyt täällä on muutama muu
muttei se ole sama asia

petturipettinytpettymysperkeleenperjantai

muista hengittää

ethän unohda

(minua)

uusi filmi

uusi mahdollisuus

enkä minä vieläkään saa totuutta sanoiksi
vaikka olen kuinka yrittänyt pukea sille kirjainpuvun
täällä haisee hiiva ja mädäntynyt banaani

(ssh etteivät ne huomaisi kun

kateus kietoo kätensä nilkkojen ympärille surun silittäessä hiljalleen selkää 

ja ahdistuksen hiipiessä hipihiljaa huoneeni pimeimmissä nurkissa)

ei tunnu kovin hyvältä

"the more I see, the less I know, the more I'd like to let it go"

tahdon tuntea kuuluvani johonkin

ihan mihin vaan

jotkut surettavat
silmistä valuu suolavettä vaikkei tunnu miltään
(shh älä sano sitä ääneen)

taas minä nukun öisin vain päiväunia, sellaisia pieniä, silloin kun kyllästyy satuihin susista ja suurista salaisuuksista.  iltaisin istutaan kaupungin kahvilat läpi yksitellen. ja päivät minä olen joku muu jossain muualla, siellä missä tietää, ettei sinne kuulu, vaikka aina hymyilleekin suloisille ja niiden nauru sulattaa sydämen. aamut taas, ne ovat karkumatkalla.

kipukohtia kantapäissä, ja sormien myös. ajatuksia paljon, eikä enää nukuta, kun ei saa nukkua, kun ei ole aikaa. käsikirjoitusta kuusikymmentä sivua lueluelue ja toista tekstiä vielä ihan liikaa opiopiopi. huomaa sen, jos nyt nukkuu, niin nukkuu pommiin. ei voi. mutta nythän on niinkuin silloin ennen oli. huijasin, ei se niin olekkaan. yhä uudelleen katselen kuinka heidän hetkensä ovat kovin kauniita, ehkäpä minäkin muutan vielä joskus tuntemattoman elämän, tai saan aikaiseksi hymyn. niinkuin monet vieraat kasvot ovat tehneet minulle, jopa maailmat erottavan lasin läpi.

pelkoja kiemurtelee vatsanpohjassa
mikseivät ne edes voi lentää siellä kuin perhoset
mikä on vikana, kun ne eivät saakkaan siipiä
vaikka joidenkin muiden liihottavat vatsassa

ne ovat sellaisia pelkoja
että mitä jos ei riitä ja mitä jos pettyy taas
jos antaa kaikkensa, muttei onnistukkaan
ja pelkoja pettymyksen pelosta

pikkupelkoja läheisyydestä ja hylkäämisestä
hieman suurempia jostain ihan muusta
ja sitten jotain jostain, mitä on pelätty jo aivan liikaa
ja aivan liian kauan

hiuksista valuu pois värejä ja sielusta
niinkuin lopulta syyspuiden lehdistäkin
vaikka nurmi on vielä virheä

ja salaa mä hymyilen sun ehdotukselle,
vaikka aluksi pidin sitä pelkkänä vitsinä
pidemmän päälle siitä ei hyvää seuraa
tai ylipäätään mistään

(täällä tuulee niin, että katto lähtee pian irti)

mutta olisiko se silloin enää salaisuus,

 jos sanoisin sen ääneen

(vain sinulle)