onkohan se vain minä. vai onkohan se me.
musta tuntuu että kaikki ei oo nyt hyvin.
se on ansa ja
varoituksen sana kaikille:
lidlin kiivit on kusetusta
ja ehkä toisinaan myös rakkaus

edmond pieni, pesusieni

oli ihanin. niin. käski listaamaan kymmenen asiaa jotka tekee mut onnelliseksi.

1. no kaakaopoika, tietysti. ja se kun mä aamuisin katselen sitä unenpöpperössä silmät sirrillään ja se sanoo että mä näytän väsyneeltä murmelilta. ja se kun se silittää. ja halaa. ja pussailee. ja nauraa. ja on hölmö. ja saa perhoset lentämään vatsassa. vaan se tapa jolla se on. 

2. se, että keitin äsken varmasti koko maailman pahinta kahvia. tai ainakin koko kahvinkeittohistoriani kaameinta. en ois koskaan olettanut että niin pahaa kahvia on mahdollisuus keittää. uus ennätys. aika huvittavaa.

3. pitkät aamut, jollon ei oo kiire yhtään mihinkään. ja aamupala joka on oikeasti päiväruoka. aamutupakka ja kahvi auringossa.

4. kevät ja kevään tuoksu. lämpö, auringonpaiste ja lintujen laulu ja vesipurot jalkakäytävillä. (eli se kun koirankakat alkaa pilkistelemään lumen alta.)

5. mun uudet alus- ja pussilakanat jotka tekee tästä huoneesta vieläkin äklöturkoosimman ja samalla sopii tänne täydellisesti.

6. flanelipaidat. tämä on totuus.

7. kahvi. sellanen oikee ja hyvä kahvi. ja suklaa. ja jäätelö. ja aika moni muu herkku. niin ja se aina töissä syömäni kanasalaatti siitä delistä joka meni lopulta konkurssiin.

8. haave ja kuumottelu siitä, että mä ehkä joskus ostan vielä sen cruiserin ja rullaan loputtomiin

9.  tämä ja tämä ja tämä

10. valokuvaus

yhdentenätoista voisin mainita että onnea on myös haistattaa vaan vitut kaikille. oikeesti.

no siinä ne

haaveaaveita villasukissa
ja mätiä banaaneita
eikä mun jalat kanna

en jaksa tätä enään. mä oon väsynyt jatkuvaan väsymykseen ja sairasteluun. miksen mä voi olla terve taas.

"aikamoista"

tajusin eilen, ettei "kerran-se-vaan-kirpasee" -taktiikka toiminutkaan. ja se on vaan hyvä, sillä ei sen niin kuulukkaan mennä. mun on aika oppia. ja kasvaa. nyt. tää on jotain missä ei voi käyttää kiertoreittejä. tää on mun taistelu. ja tässä menee vielä aikaa. kiitos. kaikesta.

kertoi kohdanneensa hitlerin

peltinen, kohokuvioin koristeltu rasia täynna aarteita. edesmenneen isotätini valokuva-arkisto sotavuosilta. jokaikinen niistä mustavalkoisesta ja varmaankin väärintarkennetusta kuvasta  huokui salaisuuksia ja selvitettäväksi tahtovia tarinoita. oli kädestä kiinnipitämistä, lottapukuisia naisia, vakavia potretteja, esiliinoja, saksalaisia ja sotaherroja. oli kuvia sairaalasta sodan aikaan. amputaatioita, sylkykuppeja ja paljaita pyllyjä. natsilippuja, pyjamapukuja, ylväitä leukoja ja suksia. oli kymmenittäin kuvia eri sotilaista, joiden taakse oli kirjoitettu kiitosviestejä ja muistoja. paikkoja tai tapahtumia. ja sitten oli ne kolme kuvaa. kaksi huolella pidettyä. yksi loppuunsaakka kulutettu, selkeästi seinällä kiinni ollut ja aina lähellä pidetty. niissä oli kaksi ihmistä, nainen ja mies, aina se sama sotilas. niissä oli naurua ja pidettiin kädestä. ja niiden takana ei ollut nimeä. ei nimeä, eikä paikkaa, ei terveisiä. sillä mä tiedän. ei kirjoituksia tarvittu, se tiesi ettei koskaan unohtaisi. sitten mies katosi. kuoli sodassa, mä veikkaan. ehkä siksi kesti kaksikymmentä vuotta rakastua uudelleen niin palavasti. ehkä siksi se lähti amerikkaan. ehkä se olisi tarpeeksi traagista. ehkä kukaan ei tiedä. ehkei se koskaan unohtanut. miksi se tarina haudattiin jo, se olisi ollut kaunein iltasatu.

ja niin, vältä käyttämästä lauseessa "mä rakastan sua" sanaa mutta, tai sanaa silti. etenkään molempia. (mutta ja silti kaivertaa sen lauseen ontoksi. ne kolme sanaa on voimakkaammillaan vaan sellasenaan.)