kertoi kohdanneensa hitlerin

peltinen, kohokuvioin koristeltu rasia täynna aarteita. edesmenneen isotätini valokuva-arkisto sotavuosilta. jokaikinen niistä mustavalkoisesta ja varmaankin väärintarkennetusta kuvasta  huokui salaisuuksia ja selvitettäväksi tahtovia tarinoita. oli kädestä kiinnipitämistä, lottapukuisia naisia, vakavia potretteja, esiliinoja, saksalaisia ja sotaherroja. oli kuvia sairaalasta sodan aikaan. amputaatioita, sylkykuppeja ja paljaita pyllyjä. natsilippuja, pyjamapukuja, ylväitä leukoja ja suksia. oli kymmenittäin kuvia eri sotilaista, joiden taakse oli kirjoitettu kiitosviestejä ja muistoja. paikkoja tai tapahtumia. ja sitten oli ne kolme kuvaa. kaksi huolella pidettyä. yksi loppuunsaakka kulutettu, selkeästi seinällä kiinni ollut ja aina lähellä pidetty. niissä oli kaksi ihmistä, nainen ja mies, aina se sama sotilas. niissä oli naurua ja pidettiin kädestä. ja niiden takana ei ollut nimeä. ei nimeä, eikä paikkaa, ei terveisiä. sillä mä tiedän. ei kirjoituksia tarvittu, se tiesi ettei koskaan unohtaisi. sitten mies katosi. kuoli sodassa, mä veikkaan. ehkä siksi kesti kaksikymmentä vuotta rakastua uudelleen niin palavasti. ehkä siksi se lähti amerikkaan. ehkä se olisi tarpeeksi traagista. ehkä kukaan ei tiedä. ehkei se koskaan unohtanut. miksi se tarina haudattiin jo, se olisi ollut kaunein iltasatu.

ja niin, vältä käyttämästä lauseessa "mä rakastan sua" sanaa mutta, tai sanaa silti. etenkään molempia. (mutta ja silti kaivertaa sen lauseen ontoksi. ne kolme sanaa on voimakkaammillaan vaan sellasenaan.)