laho

latvasta. musta tuntuu ontolta. se varmaankin johtuu siitä, että nyt on yksin ja on liikaa aikaa ajatella. osittain ainakin. tässä ei oo enää varaa mennä takapakkia. mä en halua että sulle käy niin. enkä mä anna sen tapahtua. samalla ehkä kuitenkin vähän pelottaa mikä toisen päässä myrskyää. mutta sen on pakko myrskytä nyt, tiiän kyllä. samalla mä koen uusia tunteita ja ymmärrän uusia asioita. ne pelottaa, ne on lopullisia. ne saa mut tuntemaan oloni heikoksi ja huonoksi. viimein mä nimesin viimein myös sen yhden tunteen, se mitä on ollut vaikea käsitellä viimeaikoina, sen mistä ei muille puhuta. oikeastaan mä en edes ole ymmärtänyt sitä aiemmin. mutta sen nimi on itseinho. ehkä jopa viha. mä toivon, että tää on vaan kesäaika, tää on siks erilaista. mulle voi tulla taantumista, mutta mä en salli sulle samaa. ehkä mä myös pelkään, että sä muutut. kyllästyt. tai tajuat etten mä ookkaan se. Se. ehkä mä myös pelkään etten tunnekkaan tarpeeksi itseäni tunteakseni jonkun muun. tuntuu aika vitun paskalta kaivata.

ne yöt, ne on täällä taas. tää ei kai oo kovin hyvä. mut silti mä jollain tapaa nautin taas tästä. valvomisesta, vatvomisesta. vaan hetkeks pimenevästä taivaasta ja tästä ylhäisestä yksinäisyydestä. siitä, että viimeistään kello kolmen jälkeen, vaikkei vielä nukuttaisikaan, niin alkaa väsyä ja ajatukset menee sekasin. pikkuhiljaa mä oon käynyt päässäni läpi viisitoista eri tapahtumaketjua ja skenaariota, sellasia mitä jos, mitä kun ja ehkäpä -alkuisia juttuja. ja jos me koskaan löydetään ittemme samasta tilanteesta kuin ne nyt, niin lupaathan kertoa mulle ajoissa, ettet jaksa enää yrittää. meijän piti olla niitä jotka taistelee. mutta mitä jos silloin onkin helpompi luovuttaa.