öisin päiväunia

ne yöt, ne on täällä taas. tää ei kai oo kovin hyvä. mut silti mä jollain tapaa nautin taas tästä. valvomisesta, vatvomisesta. vaan hetkeks pimenevästä taivaasta ja tästä ylhäisestä yksinäisyydestä. siitä, että viimeistään kello kolmen jälkeen, vaikkei vielä nukuttaisikaan, niin alkaa väsyä ja ajatukset menee sekasin. pikkuhiljaa mä oon käynyt päässäni läpi viisitoista eri tapahtumaketjua ja skenaariota, sellasia mitä jos, mitä kun ja ehkäpä -alkuisia juttuja. ja jos me koskaan löydetään ittemme samasta tilanteesta kuin ne nyt, niin lupaathan kertoa mulle ajoissa, ettet jaksa enää yrittää. meijän piti olla niitä jotka taistelee. mutta mitä jos silloin onkin helpompi luovuttaa.