patoja ja vesiputouksia

mun sisällä tuntuu taas liian oudolta ja suussa maistuu paska. ja mä kirjotan taas liikaa ei-mistään. haluan vaan sen yhden pitkän aamun - kahvia, kiiwejä, mysliä ja vaniljajugurttia maailman kauneimmassa keittiössä. ilman kiirettä, ilman mitään. sanat ei solju, ei niinkun ne ennen teki. silloin, kun ne vuodattuivat näppäimistölle, pakoon päästä, paljon helpommin. nykyisin ne pysyy siellä. ja puristaa. mä nukun sängyn jalkopäässä, kippurassa ja päiväpeiton päällä, niinkuin koira, tai joku. minä. tai yritän nukkua. tää ei ihan onnistu, vieläkään. ja tiesittekö että on olemassa liilaa heinziä.

tiiättekö te, kun avaatte viilipurkin ja sen viilin pinnalla on sellainen kaunis, tasainen mattakerros. sellanen mitä ei tee mieli rikkoa. sä ootat pitkään, henkeä pidättäen sitä hetkeä ja lopulta lusikalla rikot sen kerroksen. siinä samassa koko sen hetken taika katoaa.

eilen, ensimmäistä kertaa koskaan elämässäni mulle lankes se osa. "jäin taakse" ja ilmeisesti myös "odotan palatessa". ja niin, kyllä mä tiedän, että se on totta. saattaa olla ensimmäinen kerta, enkä tiedä miksi, mutta taaksejääminen ja palatessa odottaminen ei tunnu mun jutulta. siinä on jotain, mikä särähtää korvaan. ja silti, se on mun osa.

(ja mä vihaan sieniä)

oikeesti mun pitsassa oli sieniä. mä söin sen kokonaan.

torstaisin, aamuyöstä, kun toinen on sulle liian hyvä ja hellä ja kaikkea. liian läsnä. se laukaisee jotain, shokkitilan tai paniikkikohtauksen. mä en oo tottunu mihinkään tästä. mä en ole tottunut siihen että mua pelottaa välittää. mä en oo tottunu siihen että se r-sana tuntuu oikealta. enkä etenkään siihen, että musta välitetään. tai huolehditaan. ei sen, että musta välitetään pitäis tuntuu väärältä. ei sen pitäisi tuntua väärältä, että on heikko. heikompi. 

tän aamu(päivän) pitsasta (6e, alakerrasta) on jäljellä vielä puolet, eikä se ollukkaan niin hyvää. se sama paha olo kaivertaa yhä herätessäkin sisällä, miksei se mene pois. ja miks sun pitää lähteä sinne helvetin kauas. ja mä en enää tiedä, ehkä tää on sittenkin vaan darra. tai sitten ei.

(mun cv:ssäkin se lukee; sopeudun nopeasti uusiin tilanteisiin blablabla.) mutta oikeasti mulla kestää totutella. ensin seuraan, ja sitten taas yksinoloon - vaikka sehän oli se minkä mä osasin parhaiten, ja sitten uudelleen seuraan. niin, yhtäkkiä pelottaa taas. miksi mä aina etsin ja odotan. jopa unissanikin. eikö mun pitänyt olla se kärsimätön nyt-nyt-nyt. ehkä sille on syynsä miksi mä niin harvoin herätessäni muistan niitä uniani. (niin ja miksen mä löydä.) mä kuljen nyt autopilotilla. tää on taas tätä. meijän katolta putoilee jäävuoria, siinä pihalla on kelta-punaset "älä-vittu-kävele-tästä-tai-kuolet" -nauhat.

kuudes yritys

siltikään lopulta sanat ruudulla eivät vastaa sitä, mitä piti saada ulos. miten se on mahdollista, nämähän ovat vain ajatuksia. paina delete ja aloita alusta. fakta on, että mun kahvimaito on viikon vanhaa.

täällä on vähän yksinäistä. kylmä ja surullista musiikkia. ei ehkä auta pyykätä. eikä syödä jäätelöä tai tupakoida taivasalla. outoja tunteita, niitä nää on, kaikki. mut mä säilytän jätskejä tuuletusikkunan välissä.

ulkona paistaa aurinko ja meidän keittiö on kauneimmillaan. mä oon hytissyt viimeisen vuorokauden umpijäässä, eikä keskellä yötä ollut oikea aika etsiä villasukkia. en tosin tiedä miksi se tuntui niin väärältä. "mut sä oikeesti hytiset kylmästä." kauheinta on, kun samaan aikaan mulla on parasta. ja silti hetkittäin kaikki päin helvettiä. ja kun ei osaa puhua, niin alunperin pienet asiat saa isot varjot. tavallaan salaa mun tekee mieli taas paeta. tavallaan mä en voi, en edes oman pääni sisään. enkä täältä. koska mä välitän. ja se tuntuu karmeimmalta silloin kun on yksin.

"maanantain syy, maanantain syy, maanantain syy, maanantain syy." tämän päivän mantra, jolla kaikki muuttuu paremmaksi. tai ainakin tuntuu siltä. hetken. ehkä. edes leikisti. tai no ei oikeastaan, mutta sekin on vain maanantain syy.

yläkerrassa joku soittaa basuunaa, tai tuubaa, tai jotain. en mä erota vaskisoittimia. se soitto kantautuu turkoosiin unelmaan suoraan ilmastointikanavaa pitkin. ihankun se kuuluisi viereisestä huoneesta. meilläpäin koko suvun kriisi on se, ettei mulla ole talvikenkiä. täällä on viimeaikoina karkoitettu vampyyreita.

2

kipeitä aamuja, päiviä ja iltoja. mä oon hävinnyt sunnuntaishakissa ja kylvettänyt croisantteja. ja vessan peilikaapin alimmalla hyllyllä, oikeassa reunassa, siinä vaaleanvihreässä muovimukissa on nyt yhden sijasta kaksi hammasharjaa. me uhmataan kohtaloa.