ulkona on pakkasta niin paljon, että sormet jäätyvät tunnottomaksi ennenkun on ehtiny polttaa kolmasosaakaan tupakasta. räystäältä roikkuu jättisuuria ryppäitä jotain jääpuikkojen ja jäävuorien väliltä. silti mulla on jotain, mikä lämmittää. se on sanoja ja halauksia ja katseita ja se on tunne. ehkä se on myös luottamusta, tai niin mä vähän luulen. se on sitä, että annetaan kaikki ja se on sellaista vahvuutta, jota mä en itse osaa. sitä, että ollaan vahvimmillaan juuri silloin, kun ollaan kaikkea muuta kuin vahvoja. sitten yhtäkkiä, vähän niinkuin liisa ihmemaahansa - mä putosin oman pääni sisään, enkä päässyt pois. eikä sinne kadota koskaan oikealla hetkellä.

mä ostin kaksi valomiekkaa lisää
(siinä luki kaikki lelut -50%)
ja nyt päiväunille mennessä
mun hymy yltää korviin

mä oon viimeaikoina tehnyt asioita, joita mä en uskonut koskaan tekeväni, tai kertovani. oon ollut rohkea, kuulemma. toisaalta mä oon myös herännyt kuudelta illalla niistämään verta sekä siivonnut ja tiskannut keskellä yötä, ihan niinkuin aina ennenkin. ehkä se  muutos tapahtuu pikkuhiljaa ja ehkä se vie vielä vuosia. mutta ehkä tälläkertaa se muutos on parempaan päin. ehkä.

mulle lähetetään postikortteja liitetiedostoina. sellaisia, joissa kuvana on kauniin mielen jylhät maisemat ja paikan nimi kaunokirjaimin vasemmassa alanurkassa. taakse osotetietojen viereen on kirjoitettu oikeat koordinaatit. kysymyksiä, vihjeitä ja vieraita kieliä. mä en ehkä aivan ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta siinä on jotain lumoavaa. ja samalla pelottavaa. on pelottavaa, että joku luottaa ja antaa itsestään niin paljon, mutta vain siksi, että mä haluan tehdä saman, mutta mä en osaa. tai uskalla.

mä tahtoisin paljastaa polun sinne salaiseen piilopaikkaan. sinne, minne paetaan. (tai mistä mä en koskaan ole päässyt pakoon.) sinne, missä on puumajoja ja mansikoita ja ympäri vuotinen syksy. paitsi silloin kun on kevät. siellä ei ole peilejä, sillä niistä tuijottaisivat takaisin vain vieraat kasvot. taistelen sen kanssa annanko jonkun yrittää ymmärtää jotain, mitä en edes itse ymmärrä. ja mitä jos se onnistuu ja minä en, mitä jos se ymmärtääkin minua paremmin kuin minä itse.

toisaalta, eiväthän taiteilijat koskaan näytä keskeneräisiä töitään.

ensimmäinen päivä

mä en pysty ymmärtämään sitä, että on joku joka välittää. ja joku josta välittää. mä en pysty ymmärtämään sitä edes silloin, kun mun tärisevät kädet silittää ääriviivoja sen ihoon lauantaiöisin tai sunnuntaiaamuisin. en tänäkään aamuna. ehken milloinkaan. päivä alkaa valjeta, kello lähenee jo kahta ja muut ovat hereillä. mutta me ei olla noustu sängystä kertaakaan. sen kasvot ovat siinä niin lähellä omiani, etten näe mitään oikein kunnolla. silitän sen parransängen peittämää leukaa ja yritän painaa tämän näkymän verkkokalvoilleni. siitä ois saanu täydellisen kuvan.

mulla on hyvä olla, vaikken ymmärräkkään miten joku voi olla niin hyvä, miten jossain voi olla niin hyvä. siinä. olla vaan, silittää hiuksia ja kaulaa. piirtää sormin ympyröitä sen selkään. kerrankin huomaan, ettei mulla oo mikään kiire pois.