oon varmaan allerginen omalle seuralleni

mua nuhattaa pahiten sillon, kun mä oon yksin kotona. hö.

mä voisin maata sängyssä, peiton alla, ikuisesti. ihan helposti. kaikki päivät maailman loppuun saakka. tai ainakin kevääseen asti.

aikakone

sunnuntaiaamuna kello kolme. kun aurinko paistaa, täällä on ihan saatanan kaunista. niin, että pysähtyy vain istumaan ja hymy nousee sydämestä korviin ja silmiin, ja kahvit jäähtyy ihan huomaamatta. hetken tuntuu niin hyvältä ja täydelliseltä, ettei tiedä miten päin olisi. yritin tallentaa ne valot ja varjot ja koko kauneuden, mutta kamerassa ei ollutkaan filmiä. ehkä se oli vain merkkinä siitä, että kuules,  ei tälläkertaa. nyt sun täytyy vaan istua siinä, hengittää syvään ja ihailla. just nyt mulla on ihan helvetin hyvä olla tässä. kauniissa hiljasuudessa. yksin.

ja tässä on toinen paikka, joka on maailman kaunein.