öisin päiväunia

pimeydessä tuuli repi puiden lehtiä, hiuksia ja tanssitti tuhkaa taivaalla. enkä mä vieläkään ymmärrä. nyyhkyttäessäni lattialla kirjoitin teille satoja sanoja mun elämästä, mutta lopulta edessä oli vain tyhjä sivu, sillä sen kaiken voi yhä tiivistää kolmeen sanaan. mä oon eksyny, pois kartalta, ihan vitun hukassa. mä luulin, että mä koitin muuttua tai muuttaa jotain, mutta tajusinkin että mä vaan etsin. oon tuhat ja sata eri asiaa ja mielipidettä, räväkkä, ilonen, spontaani ja aina menossa mukana, hei eiks jee! silti aina romahtaessani tajuan, etten oikeasti tiedä kuka peilistä tuijottaa takasin. 


ensin mun ei tarvinnu tietää, asiat suju vääjäämättä niinkun ne suju. ala-asteelta yläasteelle ja sieltä lukioon kun en oikein tienny mitä haluan, sitten ahdoin aikatauluni niin täyteen, ettei mulla ollu aikaa tai tarvetta tietää, sillä olin aina koulussa, vapaaehtosena kaikessa, treeneissä tai muuten vaan menossa vähintään iltayheksään ja sieltä sitten suoraan kotiin nukkumaan. sillonkuin edes nukuin. sitten yhtäkkiä oiskin pitänyt olla motivaatiota panostaa tulevaisuuteen. ai mihin tulevaisuuteen, en mä koskaan ollu ajatellu sitä. kun yhtäkkiä ei ollu päämäärää tai tavotteita ei ollu myöskään motivaatiota koittaa rutistaa niitä vähäisen keskittymiskyvyn rippeitä johonkin hyödylliseen, niin, siihen tulevaisuuteen. loppujen lopuks mulla ei ollu, tai edelleenkään ole motivaatiota enää mihinkään. autokouluakin on käyty jo lepposa vuos, eikä edistymiesestä oo tietoakaan. enkä mä edes tiedä miksi. 

hei äiti, mä en tiedä mun omasta elämästä enää mitään, enkä tulevaisuudesta, saati sitten itestäni. kun sä kysyt multa miks mä oon tällanen kun olen ja käyttäydyn näin ja mä vastaan etten tiedä, etten mä yksinkertasesti vaan tiedä, niin sä et suostu uskomaan mua. mä pelkään pettymyksiä, sitoutumista ja tulevaisuutta, mutta ennenkaikkea sitä, että tää jatkuu ikuisesti. se etten mä tiedä. se että mä joka ilta ymmärrän yhä uudelleen ja uudelleen vain olevani hukassa ja kaiken merkityksetöntä.