öisin päiväunia

kun iskee ahdistus ja epäilys ja vitutus ja pelko ja kaikki muu turha, kaikesta. se musertaa, puristaa sisuskaluja ja saa selkärangan solmuun. se saa mut pidättämään hengitystä samalla kun se hiipii oksennuksena kurkkuun, saa jalat tärisemään ja ihon kananlihalle. missään ei ole hyvä. tämä ei ole hyvä. se ei-mikään mikä nyt meidän tahdostamme on ei ole hyvä. (eikä se ole hyvä vaikka se olisi mikään. koska onhan se silti mikään, mutta mikä se mikään on, sillä minä en tahtonut että mikään saa nimen.) ja mä tiesin kyllä että näin käy. mä tiesin kyllä etten mä osaa. kaikki se oli hetken kuitenkin kaunein vale koskaan. tai ehkä jopa totuus. kutinaa vatsanpohjalla, sormet silittämässä selkääni ja juoksemassa pitkin käsivarsia, nenät vastakkain ja huulet kaulallani. ja sitten se iskee ja mun tekee mieli paeta.