korvissa hopeapääskysiä ja mustia papukaijoja
huusin pimeyteen että arki, sinä perkele et kyllä minua murra
nykyäänhän se puhuu päivittäin itselleen eikä itsekseen
litimärät sukat jättävät salaisia viestejä parketin pinnalle
minä teen pian jotain erilaista vaikka sitten kaduttaisikin
ainakin voin nauraa itsekseni sille ja muiden reaktiolle (tai ehkä itkeä)ettei sitten tarvitse myöhemmin miettiä mitä jos
teitä on yhtä monta kuin minulla vielä viikon verran ikää
ja hän joka luulee, että minä olen se
(kunhan vain sanon sen mitä hän tahtoo kuulla)
mutta miksei rakkaus piileskele minun pöytälaatikossani
Saattaa se piileskelläkkin, ehkä sen takia sitä ei löydäkkään, kun se kerta on piilossa.
VastaaPoista