puoli yhdäksän jälkeen katulamput viilsivät valojanoja järven pintaan juostessani metsätietä. yhtäkkiä valot loppuivat ja huomasin hölkkääväni yhä syvemmälle pimeyteen. se oli hieman niinkuin painajaisesta, sellaisesta missä vain juostaan, juostaan juostaan ja juostaan ja ympärillä kaikki näyttää samalta. pää kääntyy - jossain varmasti rasahtaa ja puskissa liikkuu joku, ihan varmasti, vaikka musiikki onkin niin lujalla ettei kuule mitään. pian huomaankin seisovani hengästyneenä alikulkutunnelissa. ne seinät jotka ennen olivat täynnä värikkäitä graffiteja, nimiä, merkkejä elämästä kaikuvat nyt toinen toisensa jälkeen harmaasta tyhjyydestä, tai puhtaudesta joku saattaisi sanoa. minä en sano niin. kotona omenassa on tummunut kohta ja kahvikin on kylmää vaikka laitoin sen termospulloon odottamaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
haluaisin kovasti puhaltaa värejä sille harmaalle.
VastaaPoistamieleeni myös.