hoivailkaa mua

vittusaatanat kaikuvat viikonlopun, paitsi sunnuntain, kun sisko itkee lähtiessäni. silloin ne vittusaatanat muuttavat pääni sisään asumaan. mutta kun en voi olla kotona, eikä siellä ole mikään niinkuin ennen vaikka se niin tahtookin. siskolla on suklaaleivos minun nimelläni varustettuna ja tuhansittain halauksia ja kysymyksiä ja näytettävää. se pelottaa. unohdan suklaakakun vahingossa jääkaappiin lähtiessäni, äiti toi sen töihin "kun tää jäi sulta". lisää sairaslomaa, taas oivoivoit ja harmittelut, mutta silti se on taivaan lahja jumalilta mukana terveiset, että muuten sulta loppuu aika kesken. niin, ellen minä ehdi loppua ensin sillä en pidä tästä, tunnetteko te sen. painan elämäni pauselle ja piiloudun vaatekomeron alimman tavarahyllyn vasempaan nurkkaan, kahden kenkälaatikon väliin. siitä ei ylety kurottamaan viidenneltä hyllyltä tuoksukynttilöitäkään, niin "ettei satu vahinkoa, kun tiedetäänhän me millanen sä oot". (rappukäytävän äänet kuuluvat sisälle liian lujaa)

ei tästä tule mitään. tai mistään. siellä on piilossa kymmenittäin puolikkaita ajatuksia sekä keskeneräisiä lauseita minusta (ja siitä.) läpikäymättömiä tunteita ja jotain mitä en saa sanoiksi nyt. en niinä valvottuina öinä enkä nukuttuina iltoinakaan. voisin istua tuhkassa, kahvi ja skumppatahrojen ympäröimänä loputtomiin. miksen vain osaa.

salaisuus: ne eivät oikeasti halua minua takaisin, paitsi sunnuntaisin kahville ja juhlapyhinä hymyilemään ruokapöytään. muille kerron kyllä toisenlaisen tarinan. enkä minäkään tahtoisi takaisin, jos sitä jo puhelimessa surustuu. mutta tiedän rajani, tämän, ja sen, etten kestä täällä kesää. enkä missään. en hae kunnolla opiskelemaan, enkä töihin enkä mitään, valehtelen taas, samat asiat ja tunteet ja minä yhä kesken. onnistumisen toivoni ei voita epäonnistumisen pelkoa. yöt hereillä, päivät muualla, kuten aina ennenkin. ne sanovat kun ja minä jos, sillä tiedän, että ne tulevat pettymään taas, ja yritän valmistaa niitä iskuun, ehkä myös vähän itseäni. tämä on sekavaa, ja minäkin olen ja kello on liikaa, eikä ketään lähellä, ei sillä että edes tahtoisin, vaikka tahdonkin. ja osa salaisuutta onkin, että minua pelottaa. sekä etten tiedä mitä tahdon, enkä tahdokkaan tietää. ehkä.

mutta siitä, että on oma sokeripala, ruokaa jääkaapissa, ylhäinen yksinäisyys ja silti ystäviä, siitä että on kädessä lämmin kuppi kahvia ja toisessa tupakka, villasukat jalassa, tiskejä, likainen vessa ja rasvaiset hiukset, siitä että on töitä, mutta silti tulevaisuus avoinna ja tietää että kaikki on itsestä kiinni, siitä, että säpsähtää aina kun posti kolahtaa eteisen lattialle, siitä, että paistaa aurinko ja saa peittää silmäpussit aurinkolaseilla viedessä filmit kehitykseen ja keksii yhtäkkiä täydellisen syntymäpäivälahjan, siitä pitäisi olla onnellinen.
kai jokin syö salaa sisältä kun sanat eivät tule enää sydämestä.(eivät edes nämä.)