"tuu tänne peiton alle ja lämmitä mua" se murisee vielä vähän ennen lähtöäni ja nappaa tiukkaan rutistukseen. enkä mä oikeestaan tahtoisikaan sillä hetkellä mitään muuta, kun jäädä siihen nukkumaan vielä hetkeksi. oikeasti en osaa hengittää kun joku hengittää vieressä.

tälläkertaa

mä en tiedä mihin tää tie vie

me pilattiin kaikki. ihan niinkun mä tiesinkin, että lopulta tapahtuis. eikä takasin oo enää paluuta. me pilattiin kaikki. kuinka vitun siistiä. kaikki. ja miks sun oli pakko vielä muistuttaa. kyllä säkin tiedät sen. me pilattiin kaikki ja sun silmiä ei enää nähnyt, koska siinä edessä roikkuu yhtä paljon hiuksia kuin omienikin edessä. siellä minne mä aina piilouduin ihan vaan ärsyttääkseni. ja kun sä siirrät molempien hiukset sivuun, mä en osaa tulkita mitä sun silmien välkkeen pitäis merkitä. mä en tiedä edes omastanikaan, mutta mä toivon ettet sä opi lukemaan sitä ennenkuin mä itse opin. ja basson rykseen pään takana olevassa lasissa huomaa vasta nyt.

mosaiikki-ikkunalaudalla hengitys on tasaista. huoneesta on valot pois päältä ja minä katselen sisäpihan ikkunoiden ja kattojen ohi, suoraan ylös taivaalle. tähdenlentoja. lumoutuneena, tilanteeseen liian hyvin sopivan musiikin tahdissa laulaen, istun kasvot niin lähellä ikkunalasia, että huomaamattani saan sen aivan huuruun. se oli hyvä hetki.

siinä se istuu vieressä, koko yön puoli viiteen
sanoen "tää on sun vika"
ja päivällä se painaa posken poskea vasten.
perkele.