me ollaan niin kaukana

mä tahtoisin hymyn takaisin sun suulle ja pilkkeen sinne silmäkulmaan. mä tahtoisin päästä todistamaan taas sitä hetkeä, kun sä silmät lieskuen tempaudut mukaan tunteeseen. tää on ollu paras keskustelu mitä mä oon täällä käynyt, kiitos. mitä paremmin nämä uudet kadut oppii tuntemaan, sitä ikävämpi niitä on  kävellä yksin. mutta silti, se on se sama vanha tarina, kyllä sä lopulta ymmärrät.

porkkanoita palmikoituna hiuksiin ettei kukaan huomaisi veristä päänahkaa. jääpuikkoja lasissa sulamassa, ei kuitenkaan sellaisia joita poimittiin lapsena räystään reunasta talvisin. vaaleanpunaisten kaihtimien välistä ei aina erota sataako ulkona oikeasti vai ei ja heikoimpina hetkinä erehtyy luulemaan kellon tikitystä sadepisaroiksi ikkunalaudalla. tänään siniseen ei ehkä kuolekkaan mutta yksinäisyyteen varmaankin. hassua, sillä ennen sillä ei ollut mitään merkitystä.

lattia narisee pimeydessä jalkojen alla vaikka koittaa hiipiä kuinka hiljaa. vierailla käytävillä ei uskaltaisi kävellä yksin. mutta mä pääsen istumaan mosaiikki-ikkunalaudalla ja laskemaan valoja vastapäisissä ikkunoissa (niitä on jäljellä viisi). aika täällä pysähtyy kun 22:56 kello lakkaa tikittämästä

pitkin hengenvedoin täytin keuhkoni itämerellä, käskystä. se merivesi välkehti laskevan auringon kajossa yhtä kirkkaana kuin siinä viimeksi lapsena seistessäni. vasemmalla kilometritolkulla kaisloja ja varpaanvälit täynnä hiekkaa. unessa repaleisen kuvan toiselle puolelle oli piirretty sateenkaari ja kadonneet pojat olivat löytäneet sen toisen pään. ja tietäkää, että turkoosi unelma ei oikeasti ole unelma, se on vain sen nimi, vähänniinkuin maija tai pekka. sinne saattaa hukkua.