ilmeisesti se näkyy jo muillekkin. he tietävät tästä sekasorrosta. minä se tässä olin sokea, ainoa joka luuli tätä vielä salaisuudeksi, vaikka tämä kaikki olikin tatuoituna otsaani. olisi vain pitänyt katsoa peiliin. jokainen löytää oman syynsä tähän, itsestään, minusta tai menneestä.

ja taas minä tahtoisin vain paeta, kasvattaa siivet ja lentää kohti aamua. sulkea käteni kahvikupin ympärille ja itseni jonkun kainaloon. humaltua universumin kauneimman usvan peittävillä pelloilla. tahtoisin kerätä aamukasteen talteen nurmikolta ja pelastaa ruusut roudalta. tahtoisin tuntea sen.

särki ui silmienväliin

ja sitä ymmärtää, ettei onnea voi ostaa

silloin ymmärtää myös paljon muutakin

sellaista, mitä ei haluaisi 

mitä on koittanut piilottaa kauas pois 

 sinne tietoisuuden takanurkkaan

sen, miten asiat oikeasti ovat

(huonosti)

elämä kävi karaten jatkokurssin ja potkii nyt uusilla taidoillaan suoraan päähän. hiphei niin se potkii, potkii, potkii rautakärkisillä maihareilla. kierros on käyty, nyt itketään taas pohjalla. mikään en toimi. hukuin, hukutin, hukkasin, tai ehkä hukka söi minut sittenkin. en tiedä. huomenna ostan kuitenkin onnea, tilaan sitä suoraan kotiovelleni, sitten hykertelen onnesta edes sen pienenpienen hetken. (ennenkuin saadaan huudot siitäkin [tästä kaikesta] hyvästä [ja pahasta]) mutta vittu minä olen sen pienen hetken ansainnut. vai olenko sittenkään. ja minä tiedän kyllä ettei se niin toimi ja ettei sitä niin vain saisi. mutta elämä, odota vaan kun mä löydän ne mun rautakärkiset maiharit, sillon sä vielä kadut.

hukkasin sanat sateeseen

and the risk that might break you
is the one that would save

a life you don't live is still lost

so stand on the edge with me
hold back your fear and see

nothing is real 'til it's gone

goo goo dolls - before it's too late

jos vain kävellään vesilammikoiden halki, hyvästellään lehdet, eikä murehdita märistä tennareista. hiljaisuuden vallitessa annetaan sumun letittää hiuksia ja tarttua silmäluomiin, sekä sormien väliin. jos vain huolehditaan siitä, että hengitetään ja avataan silmät seuraavana aamuna. se riittäisi minulle. 

lokakuun raiskaamat puut olivat tänä aamuna alastomia ja varmasti kylmissään. minun kävi niitä sääliksi. muiden jaloissa kasoittain kauniita keltaisia lehtiä. pikkuinen kysyi miksi vaahtera kaljuuntui yhdessä yössä ja josko liimaisimme lehdet yhdessä takaisin.

ei

enkä mä ymmärtänytkään, tai edes luullut

"sä et ymmärrä elämän realiteettia" 
"luuletsä olevas joku marttyyri kun sä istut siinä tollatavalla"

pimeydessä tuuli repi puiden lehtiä, hiuksia ja tanssitti tuhkaa taivaalla. enkä mä vieläkään ymmärrä. nyyhkyttäessäni lattialla kirjoitin teille satoja sanoja mun elämästä, mutta lopulta edessä oli vain tyhjä sivu, sillä sen kaiken voi yhä tiivistää kolmeen sanaan. mä oon eksyny, pois kartalta, ihan vitun hukassa. mä luulin, että mä koitin muuttua tai muuttaa jotain, mutta tajusinkin että mä vaan etsin. oon tuhat ja sata eri asiaa ja mielipidettä, räväkkä, ilonen, spontaani ja aina menossa mukana, hei eiks jee! silti aina romahtaessani tajuan, etten oikeasti tiedä kuka peilistä tuijottaa takasin. 


ensin mun ei tarvinnu tietää, asiat suju vääjäämättä niinkun ne suju. ala-asteelta yläasteelle ja sieltä lukioon kun en oikein tienny mitä haluan, sitten ahdoin aikatauluni niin täyteen, ettei mulla ollu aikaa tai tarvetta tietää, sillä olin aina koulussa, vapaaehtosena kaikessa, treeneissä tai muuten vaan menossa vähintään iltayheksään ja sieltä sitten suoraan kotiin nukkumaan. sillonkuin edes nukuin. sitten yhtäkkiä oiskin pitänyt olla motivaatiota panostaa tulevaisuuteen. ai mihin tulevaisuuteen, en mä koskaan ollu ajatellu sitä. kun yhtäkkiä ei ollu päämäärää tai tavotteita ei ollu myöskään motivaatiota koittaa rutistaa niitä vähäisen keskittymiskyvyn rippeitä johonkin hyödylliseen, niin, siihen tulevaisuuteen. loppujen lopuks mulla ei ollu, tai edelleenkään ole motivaatiota enää mihinkään. autokouluakin on käyty jo lepposa vuos, eikä edistymiesestä oo tietoakaan. enkä mä edes tiedä miksi. 

hei äiti, mä en tiedä mun omasta elämästä enää mitään, enkä tulevaisuudesta, saati sitten itestäni. kun sä kysyt multa miks mä oon tällanen kun olen ja käyttäydyn näin ja mä vastaan etten tiedä, etten mä yksinkertasesti vaan tiedä, niin sä et suostu uskomaan mua. mä pelkään pettymyksiä, sitoutumista ja tulevaisuutta, mutta ennenkaikkea sitä, että tää jatkuu ikuisesti. se etten mä tiedä. se että mä joka ilta ymmärrän yhä uudelleen ja uudelleen vain olevani hukassa ja kaiken merkityksetöntä.

miten elämä osaakin olla niin kauniina päivänä niin helvetin ruma

miksi elämä on tässä ja nyt, mutta minä olen siellä?
jos olisin hajuvesi miltäköhän minä tuoksuisin?
saankohan joskus kokea kaikki ne asiat,mistä unelmoin,
vaikken vielä niitä tiedä enkä tahdo tai unelmoi niistä (mistään)?
mitäköhän ajattelen silloin, kun valo hiipuu silmistäni ikuisuudeksi?
miltä kaikista terävimmät auringonsäteet tuoksuvat?

aina välillä tunnen olevani niin hatarasti kasassa, että pelkkä hento tuulenvire tai lempeä kosketus väärällä hetkellä saattaa hajottaa minut tuhansiksi sirpaleiksi, joita sitten etsitään ja kerätään kasaan yön pimeydessä vielä useita päiviä myöhemmin

hyvästi syksy

euforiaa eturivissä, ihmismassassa
sitten etelään ja takaisin (tai ei oikeasti)
täällä kotona yksinyksinyksin
tyhjää kaikkialla ja päänsisällä
korvissa humisee kun tuijottaa seinää miettien
miksi minä itken omille ajatuksilleni

tänään luulin oikeasti, että hukun

hei syksy, sä oot niin kaunis

yli kaksikymmentä on hurjasti onnea

kiitos 

raatokärpäsiä yhä täällä ja keuhkoissa

se myrkky kirvelee kasvoilla valuessaan kohti leukaa

vielä joskus (tänään) hukun sysimustaan kyynelmereen

(oletko huomannut, että joskus junasta ulos katsoessa, silloin kun omat kasvot heijastuvat ikkunaan, niin taivaanrannassa kohoavan betonikerrostalohelvetin sadoista ikkunoista loistava valo näyttääkin aivan iltataivaan tähdiltä? se vaatii vain oikean mielialan, sellaisen kuin sillon oli)

ollaan taas kyydissä, siinä elämän vuoristoradassa
uudestaan, uudestaan, ajetaan vielä kerran
noustaan huipulle, ylös, korkealle
ja siellä pelätään, sillä tiedetään 
ettei pääse enää kuin alaspäin
niin sieltä pudotaan, kuten ennenkin
kirkuen
pelosta
alas 


(minun onneni ei ole enää kun vain harvoin tunne, fiilis, ajatus tai hetki. miksi.)

kaikkialla raatokärpäsiä

minunko vuokseni ne tänne tulivat?

sen sivun yläkulmassa lukee 2.10, lauantai
ja keskellä sitä vasemmanpuoleista sivua:

kadotin hymyni

sen koti ei ole kasvoillani

(enää)

sain peilikuvani kiinni itse teosta

puhumasta minulle

(taas)

milloin minusta tuli tällainen